Prologi

Suvikodissa vallitsi levollinen hiljaisuus. Vanhukset olivat asettuneet päivälevolle ja ainoina äänenlähteinä toimivat humiseva ilmastointi, kellojen tikitys ja juuri ja juuri kuultavissa oleva uutislähetys, jota kaksi hoitajaa seurasivat hiirenhiljaa, liikkumattomina kuin patsaat.

”Poliisi ei kommentoi tapauksesta sen enempää. Tällä hetkellä tiedämme vain, että murha on ollut poikkeuksellisen raaka ja tekijäksi epäillään samaa henkilöä, joka murhasi nuoren lukiolaistytön viime helmikuussa Tampereen Härmälässä”, uutistenlukija kertoi vakava ilme kasvoillaan. Nuorempi hoitajista liikahti vaivaantuneena sohvalla. Murhattu tyttö oli hänen entisen luokkalaisensa sisko.

”Mitä luulet, onk..”, hän aloitti, mutta hänen vanhempi työtoverinsa keskeytti lauseen ärtyneellä hyssyttelyllä. Nuori hoitaja käänsi katseensa osin vastentahtoisesti takaisin uutislähetykseen.

”…liikkuu huhuja, että Suomessa on liikkeellä sarjamurhaaja. Hämeen poliisipäällikkö Harri Koskinen, mitä mieltä Te olette näistä huhuista? Onko niillä perää?” naistoimittaja kysyi yhä edelleen vakavana. Kamera kääntyi kuvaamaan tuiman näköistä keski-ikäistä miestä.

”Ei ole mitään syytä alkaa lietsomaan turhaa paniikkia. Nämä tapot ovat valitettavia yksittäistapauksia, joten..” Nuorempi naisista vilkaisi kelloa ja huomasi kauhukseen, että hänen pitäisi olla jo kotimatkalla. Hän ponkaisi kiireesti ylös, suoristi työtakkinsa helmaa ja ilmoitti aikeestaan lähteä kotiin.

”Mihin sulla noin kiire on?” vanhempi naisista kysyi ihmeissään.

”Mun täytyy hakea Aku lentokentältä. Se ei vielä tiedä että tulen vastaan, koska vaihdoin iltavuoroni aamuun Tenhon kanssa”, nainen vastasi hätäisesti vilkuillen sohvalle, josko jotakin olisi pudonnut hänen takkinsa taskusta ja nyt aikeissa unohtua.

”Selvä, alapas painua sitten. Viitsitkö vilkaista mitä asukkaille on ruuaksi? Teen pitkän päivän ja ajattelin ottaa kuormasta sen kunniaksi”, vanhempi nainen pyysi. Nuorempi naisista oli jo kiitänyt ilmoitustaululle asti, joten hän hädin tuskin kuuli työtoverinsa pyynnön.

”Mitä sä Ritva siellä huutelet?”

”Mitä siellä on ruokana?” Ritvaksi kutsuttu hoitaja kysyi äänekkäämmin.

”Pinaattikeittoa ja karjalanpiirakoita”, nuorempi huikkasi vähän turhankin lujaa ottaen huomioon, että taulu sijaitsi aivan herkkäunisen Irman huoneen vieressä.

”Kiitos ja heippa sitten Riina! Aja varovasti”, vanhempi nainen hyvästeli. 

Riina ei Ritvan hyvästelyjä kuullut, niin lujaa hän oli juossut osaston ovilta ulos aulaan ja sieltä pukuhuoneille. Hän vaihtoi vaatteet niin nopeasti, ettei ollut varma menivätkö ne oikein päin, syöksyi ovista käytävään ja siitä suoraan ulos.

Riina kiiti uhkarohkeasti parkkipaikan läpi vanhan Boransa ratin taakse. Hän vilkaisi puhelintaan katsoakseen kelloa ja huomasi, että Aku oli laittanut Whatsapp-viestin.

”Hei muru, pomo oli vahingossa varannut lennot väärään suuntaan (hitto mikä idiootti), joten jouduttiin ostaan uudet liput. Oon jo kotona. Toivottavasti sulla on kiva iltavuoro<3”

Riina tuijotti puhelinta aivan kuin ei ihan ymmärtäisi mitä viestissä lukee. Tovin kuluttua hän naurahti ja huokaisi helpottuneena. Vaikka hänen huolellisesti suunniteltu lentokenttäyllätyksensä epäonnistui, oli huojentavaa tietää, ettei hänen tarvinnutkaan pitää aivan niin kovaa kiirettä. Sydän pomppaillen hän lähti kaasuttamaan kohti kaupungin laidalla sijaitsevaa nuhjuista kerrostaloa, jossa hän oli kaksi vuotta asunut poikaystävänsä kanssa.

Vihdoinkin, hän ajatteli avatessaan kömpelösti rappukäytävän oven. Riina juoksi portaat ylös kolme rappusta kerrallaan, hissi tuntui liian hitaalta vaihtoehdolta. Hän ei ollut nähnyt poikaystäväänsä kuukauteen.

”Enää yksi kerrosväli”, hän huohotti ääneen hikipisaroiden muodostuessa ohimoille ja kiihdytti vauhtiaan.

Riina pysähtyi hetkeksi asunnon 12 oven eteen. Sisällä pauhasi musiikki niin lujaa, että radio olisi varsin hyvin saattanut sijaita rappukäytävässä. Akun mielestä musiikin kuuntelu ei ollut kuuntelua, jos volyyminappulat olivat yhtään hiljaisemmalla kuin aivan täysillä.

Riina avasi oven ja huudahti iloisesti musiikin jylinän yli:

”Kotona ollaan rak..” Hän lopetti kesken lauseen ja jäi suu auki tuijottamaan edessään kaulailevaa parivaljakkoa. Maailmasta tuntui putoavan pohja. Veri valahti hänen päässään niin, että hän meinasi pyörtyä. Hänen mielensä oli aivan tyhjä. Hän pystyi vain tuijottamaan.

”Ei kai me nyt uudestaan voida, justhan me tultiin pesulta!” ruskeatukkainen tyttö kujerteli iloisesti samalla kun hänen kätensä vaeltelivat Akun selässä, niskassa, hiuksissa, alushousujen alla…

”Totta kai voidaan, mä oon ainakin ihan valmis. Sä oot niin kuuma”, Aku vastasi matalla, seksikkäällä äänellä jolla hän puhui Riinalle kun he olivat yhdessä sängyssä. Vasta siinä vaiheessa hänen raajansa heräsivät eloon.

”Kotona ollaan rakas!” Riina karjahti musiikin yli ja puristi kätensä niin tiukasti nyrkkiin, että kynnet puhkaisivat neljä pientä viiltohaavaa hänen molempiin kämmeniinsä. Hänen silmänsä leiskuivat inhosta ja vihasta. Mikään ei olisi tyydyttänyt häntä niin paljon, kuin repiä Akun typerä kitara seinältä ja mäiskiä häntä kunnes kitara olisi pelkkää puunsyytä ja mies muusia.

 Aluksi Aku luuli kuulevansa harhoja. Riinallahan piti olla iltavuoro? Mitä hän nyt jo kotona tekisi? Sitten Janica tarttui hänen käteensä vähän turhankin lujaa ja kysyi rauhallisella äänellä:

”Kuka toi on?”

Aku käänsi päänsä hitaasti tyttöystäväänsä kohti. Hän mietti kuumeisesti, miten saisi tilanteen selitettyä parhain päin. Paljonkohan Riina oli kuullut? Pieni ääni hänen päänsä sisällä ilmoitti, että nalkissa ollaan. Ei ollut mitään mitä Aku olisi voinut sanoa. Häntä hävetti. Jessica oli pelkkä seksikäs idiootti jonka hän oli tavannut lentokoneessa. Kuukauden ero tyttöystävästä oli saanut hänet himosta sekaisin, kun Jessica oli alkanut kuiskia hänen korvaansa ja silitellyt hänen reittänsä matkan aikana.

Lyötynä hän nosti katseensa ja kohtasi tyttöystävänsä vihasta leimuavat silmät.

”Mä olen ihan hirveän pahoillani, ei tässä näin pitänyt käydä! Anteeksi rakas, älä vihaa mua. Mä en tiennyt mitä olen tekemässä”, Aku sönkötti tuskaisena vaikka tiesi, ettei siitä ollut hyötyä.  Hänen selittelynsä sai Riinan pään totaalisesti napsahtamaan. Hän syöksyi karjuen kuin eläin Akun kimppuun ja löi häntä laukulla kaikkialle mihin ylti.

"SINÄ IDIOOTTI MUNA-AIVO! HIKINEN KIVES!! VITUN OKSETTAVA LIMANULJASKA KÄÄPIÖKULLI!"

”MIKSI SÄ TEIT TÄMÄN MULLE SENKIN KUSIPÄÄ PERSEREIKÄ!! ON SE NYT KUMMA ETTET PYSTYNYT PITÄMÄÄN KATKARAPUAS HOUSUISSA VIELÄ PARI TUNTIA VAAN PITI PÄÄSTÄ TUNKEMAAN SE TUOLLAISEEN LUMPPUUN!” hän ärjyi ja hakkasi häntä aina vaan lujempaa haukkuen häntä mitä mielikuvituksisimmilla sanoilla. Jessica kiljui kauhuissaan vieressä.

”Lopeta senkin hullu lehmä!” Aku huusi ja otti Riinaa lujasti ranteista kiinni. ”Oon ihan hirveän pahoillani, mutta ei tälle enää mitään voi! Tehty mikä tehty!  Samalla Jessica tökki Akua raivoissaan ja tivasi, miksei hän kertonut tyttöystävästään.” Lopeta nyt sinäkin idiootti!” Aku töksäytti Jessicalle, joka siirtyi vastentahtoisesti sivummalle itkua pidätellen. Riina vaikutti jo hieman rauhoittuneemmalta, joten Aku uskalsi päästää hänen käsistään irti.

”Sun on parasta olla jossain hevonkuusessa huomenna kolmen aikaan. Mä tuun silloin hakeen mun kamat pois enkä todellakaan halua nähdä sun kuvottavaa naamaas”, Riina käski myrkyllisesti.

”Eikö me nyt kuitenkin voitais vielä puhua tästä? Ei tää nyt tällain voi päättyä! Miti nyt meidän kaikkia onnellisia hetkiä, haluatko sä muka noin vaan heittää ne kaikki romukoppaan?” Aku kysyi paksulla äänellä. Riina ei ollut koskaan nähnyt Akun itkevän, mutta nyt hänen silmäkulmistaan alkoi valua kyyneleitä. Hänen pillityksensä ei saanut Riinaa heltymään tippaakaan.

”Ei todellakaan. Sä oot mulle kuollut. Olisit miettinyt niitä onnellisia hetkiä silloin kuin pokasit tuon horon sieltä lentokoneesta.” Hänen sanansa saivat Jessicankin itkemään, mutta Riinaa ei kiinnostanut tippaakaan.

Hän kääntyi kannoillaan ja asteli ulos rappukäytävään ihmeellisen rauhallisena.